Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Vihreät oksat,
koristetut kullalla,
kuusen kädet,
vartensa ojentavat.

Hiljainen hyminä,
radiosta,
minä istun vaiti,
kuunnellen rauhan julistusta.

Lepatus kynttilän,
tuoksu kinkun,
valkoisena hohtava hanki,
näen lasten riemun,
niistä tunnen lapsuuteni joulun.

Uudet piirrustusvälineet..

...ja hetihä niitä piti päästä testaamaan. :) Tässä tulos.

Lapsilleni.

Ihmetystä,
hämmennystä,
kuinka katseesi onkaan täynnä.
Sydämeni sulle,
lapseni annan,
jo luokseni tule, ennä!

Ilmeesi,
kasvosi,
mieleeni ainiaaki painan,
sinun pellavanuttusi tuosun,
lapsen hentoisen,
sen mukanani kannan.

Ja jälkesi painettuna savilaattaan,
pienoiset taaperon varpaat,
se seinälläni vieläkin roikkuu,
kun pesästä lennät,
ja niin harvoin ennät,
luokseni vierahaksi.
Mut sydämmeeni tallettaut,
olen sut ainiaaksi.

Painajainen

Tämä runo syntyi unessani joka oli kamala painajainen ja yöllä sanat vaan kaikui päässäni.

Hädissäni juoksin,
eikä ketään tullut vastaan.
Ei ollut edes kaikua.
Tyhjyydessä,
olin äärettömän yksin.

Luonnostelua. Väsähtänyt leikkijä.

Kuvassa meidän kohta 2-vuotias poikamme.

Maalauksia

Ajattelin, että kun tuo runollinen puoli ei aina toimi ja myös maalailen ja muuten toteutan luovasti itseäni niin voisin niitäkin tänne pistää niin saadaan vähän vaihtelua blogiin. Siis tässä viimeaikainen työni. :) Mitä pidätte?

Se on syksy taas!

Veikeän väriset lehdet,
tuulen mukana,
pyörivät hiuksissani.

Aivastuksen pisarat,
pärskähtävät vastaantulijaa päin.
Kikattelen kuin hullunkurinen lapsi.

Sisältä pyrkii poreilevat kuplat,
riemuntunteena pintaan.
Minä juoksen onnesta soikeana,
syksyä vastaan.

Ei haittaisi vaikka sataisi,
sillä minulla on sadetakki,
ja räikeät kumpparit!

Mussukka

Taas uuden ihmeen,
lahjaksi saimme,
pyöreäposkisen,
tyttäremme.

Kun katselen häntä,
voin vain ihmetellä,
mistä kaikki rakkaus syntyy,
kun aina se vain lisääntyy.

Nytkin omistan sitä,
neljä kertaa enemmän kuin silloin,
yksinäni.

Mies ja kolme rakasta lasta,
enemmän voinko ansaita?

Voimauttavaa,
lasta on seurata,
veikeitä ilmeitä,
riemun huutoja.

Hetkeksi unohtaa,
voi murheen ja tuskan,
kun kiitollisuus,
lapsesta paistaa,
se poistaa uhkan.

Koettelemukset

Joskus elämä kietoo sormensa ympärillesi,
puristavaan otteeseen,
hengitys katkeilee,
järki pakenee.

Mutta kun pääset vapauteen,
niin asiat valkenee.

Miksi kaikki tapahtui,
miksi niin tarkalleen?

Pieniä ihmeitä

Katselen Jumalan luomistyötä,
kättensä jälkeä,
päivän myötä.
Silkkiset siivet,
väkkärä jalat,
pihalla loikkivat,
maata nokkivat,
kottaraisen tavat.

Valppaana vaaroja kuunnellen,
päätänsä nakellen,
saaliin löysi.
Nokkaansa nappasi,
siipensä levitti,
ja kauaksi lensi.
Meidän pihan kottarainen,
Jumalan luoma laulavainen.

papattaja

Olipa kerran tuttavuus,
olipa omanlainen.
Kun oli puhuja niin puhuvainen,
turhasta kertovainen,
et aamusta iltaan,
keksi kerrottavaa.

Ei kuunnellu toisten huolista puolia,
vaan jauhoi vaan juttujensa uomia.
Ei vaikka kuinka yritin,
ja aikojen päästä,
jo itsekin luovutin.

Ei puhekavereita meistä tullu,
vain kuuntelija,
ja kylän juoruhullu.

usko ja toivo

Mistä uskoa tulevaan valaisi, kuka vuolisi kultasiksi tiet, 
kuka timantit matkalle sirottelisi, kuka matkasauvana toimisi, jotta ylittää jaksaisi mäet? 

On matkalle annettu saattajia, 
Monentapaisia, 
Yksi pysyy vierellä läpi elämän, 
Toinen hetkeksi jää, 
Mutta jokaisella osansa, 
Että löytyisi määränpää. 

Kaikella tarkoituksensa,
Vaikka ymmärtää ei voi,
Että vaikeatkin asiat,
Hyväksi kääntyä voi.

Vuole siis itse kultatiet,
Sirottele timantit,
Ylitä mäet,
Uskosi luo tulevaan,
Niin jokainen pärjää omillaan.

-kanerva

Lapsessa ilo

Kun elämä koettelee, 
huolet painaa, 
silloin lapsen kasvoja seuraa, säihkeestä silmien hymy huomaa, 
ilo pienen ihmisen, 
voimia antaa. 

Lapsissa kaikki viisaus, tyyneys,
Heiltä voit oppia asennetta,
Heitä pois tressi, turha ylväys.
Elä elämää huoletonta.

kulissi

Tuskan kätkit tyhjään kuoreen.
Esiin otit, 
Iloisen ilmeen,
unohtunut et enää huoleen. 

Mut kuka näkisi sen kuoren sisään, 
joka iloisen ilmeen kasvoilla pitää? 

Ei päästä ketään syvimpäänsä,
mut joskus pysähtyy,
katsoo sisäänsä,
ja kierii itsesäälissä.

Jos joku avaisi sinne tien,
pääsisi pois lika ja murhe,
huomaisisi jokainen,
on kulissin takana ihminen,
pelkäävä,
niin kuin meistä jokainen.

toivosta luopuminen..

Viimeinen toivonripe,
leijuu ohitseni,
tartun siihen kiinni,
en päästä irti.

Kynsin ja hampain siihen jään,
viimeisestä kiinni pitämään,
en halua luovuttaa,
vaikka sisälläni joku huutaa,
pilkkaa naurullaan:

"Ei ne taistelut hyödytä,
kun kerran kaiken menetät!"

siis luovuta.. 
                     ja elä toivotta.

En kiellä, ettei houkuta.

ahdistaa..

Ahdistus on taas kietonut minut ympärilleen,
tunnen sen hyiset sormet sydämelläni,
kyyristyn sykkyrään pieneen,
suojellakseni sisintäni.

Vaikka kipu säteilee ulos tummansinisenä valona,
kylkiluideni välistä,
Olen sentään turvassa teennäiseltä ilolta,
ryveten itsesäälissä.

Kuitenkin toivoen muutosta,
hieman toivoa,
huomisesta..