Kerran oli metsässä,
itsestäni erämiestä.
Notkossa puron huomasin,
vettä käteeni ammensin.
Janoon kun meinasin jo kuolla,
ei täällä minua ihmiset huolla,
raakaa marjaa nälkääni söin,
valvotti vatsavaivat öin.
Kiivas oli sieluni palo,
kovin mun aatteeni jalo.
ruveta luonnon lapseksi,
riistasta koko elantoni.
Hetken lujuuteni kesti,
sitten päättyi minun retki.
Yölliseen hyökkäykseen,
karhuemo pentuineen,
oli matkalla leirini poikki,
hulluus jo silmissä tuikki.
Ei huolinut minua lapsensa vahdiksi,
ei liioin suojelijaksi,
tahtoi vain syödä mun,
itsellensä vatsanpurun.
Eihän tälläistä kestä kukaan,
jalat mun lähti juoksemaan.
Jo mun kiihtyi vauhti vaan,
kun ryhtyi murisemaan.
Karhuemo varoittamaan,
mieron tien kulkijaa,
metsästänsä poistumaan.
Niin oli aatteeni jalo,
mutta kotoisampi kaupungin valo.
